Työväen Arkisto juhli 100-vuotisjuhliaan muuton keskellä 10.12.2009. Pienimuotoisessa tilaisuudessa piti Kansallisarkiston johtaja Jussi Nuorteva puheen, jossa hän käsitteli arkistonpidon haasteita ja tarpeita. Kuva: Jani Kaunismäki .

Työväen Arkisto 100 vuotta
10.12.2009
Jussi Nuorteva

Arvoisa arkistonjohtaja Lahtinen ja satavuotiaan Työväen Arkiston henkilökunta, arvoisat Työväen Arkiston Säätiön edustajat, hyvät kollegat ja kutsuvieraat!

Eikö arkistojen kasvu koskaan lopu? Tämän kysymyksen esitti opetusministeriön korkeakoulu- ja tiedeyksikön tutkimuksesta vastaava johtaja Leena Vestala pari-kolme vuotta sitten, jolloin hän oli hiljan aloittanut työskentelyn nykyisessä tehtävässään. Arkistot ovat osa tutkimuksen infrastruktuuria ja ministeriö tuskaili tuolloin yliopistouudistuksen, tutkimusrahoituksen, tietoyhteiskuntahaasteiden, tuottavuusohjelman, resurssipulasta kärsivän digitoinnin ja nopeasti kehittyvän sähköisen asiakirjahallinnon haasteiden kanssa. Kaiken kukkuraksi arkistoihin tulevan paperiaineiston määrä näytti kasvavan lähes eksponentiaalisesti.

Vastauksen antaminen ministeriön edustajille ei ollut aivan yksinkertaista, vaikka olen toki itsekin usein miettinyt tuota arkistojen jatkuvan kasvun kysymystä. Sillä totta on, että ensi näkemältä kasvu vaikuttaa lähes loppumattomalta. Perimmältään se ei kuitenkaan johdu siitä, että arkistot pyrkisivät säilyttämään kaiken, vaan siitä, että yhteiskunnan tuottaman tiedon määrä on viime vuosikymmeninä lisääntynyt räjähdysmäisesti.

Tarkastelen ensin tilannetta arkistolaitoksen, siis Kansallisarkiston, maakunta-arkistojen sekä entisen Sota-arkiston ja valtioneuvoston arkiston osalta. Niissä pysyvästi säilytettävien aineistojen määrä on tällä hetkellä noin 170 hyllykilometriä. Normaalin käytännön mukaisesti valtionhallinnon pysyvästi säilytettäväksi määrätyt aineistot siirretään arkistolaitoksen yksiköihin keskimäärin 40 vuoden kuluttua niiden luomisesta. Tavoitteena on ottaa vastaan vain noin 15 % valtionhallinnon tuottamasta asiakirja-aineistoista, ei siis suinkaan kaikkea, mitä hallinto on tuottanut. Silti tiedämme jo nyt, että pysyvästi säilytettävää aineistoa on virastoissa siirtämistä odottamassa lähes saman verran kuin arkistoissa on tällä hetkellä materiaalia, eli tuo noin 170 hyllykilometriä. Se merkitsee tietysti sitä, että arkistotilaa tarvitaan tulevina vuosina lisää saman verran kuin sitä on käytössä tällä hetkellä. Arkistorakentamiseen tarvitaan huomattavaa lisäpanostusta ja se tietysti maksaa sekä investointeina että pysyvinä kuluina. Tämän lisäksi tulevat sitten vielä nuo digitointiin ja tietopalveluihin tarvittavat voimavarat.

Mitä tämä kaikki sitten maksaa vuositasolla? Arkistolaitoksen budjettirahoitus vuonna 2010 on runsaat 20 miljoonaa euroa. Lisäksi opetusministeriö kanavoi Kansallisarkiston kautta valtionapuna yksityisille valtionapuarkistoille lähes viisi miljoonaa euroa. Panostus on siis huomattava ja on aivan asiallista perätä arkistojen toiminnan syvimpiä perusteita ja tavoitteita. Ja tietysti arkistolaitoksen on aina kysyttäessä voitava perustella olemassaolonsa tarkoitus. Samoin muiden julkista tukea nauttivien arkistojen. Omaa toimintaa on jatkuvasti tarkasteltava kriittisesti ja muutoksiin tulee ryhtyä auliisti, jos niihin on aihetta.

Arkistojen eksistentiaalisia kysymyksiä on toki pohdittu muuallakin kuin Suomessa. Mieleeni on jäänyt erityisesti Kansainvälisen arkistoneuvoston ICA:n puheenjohtajan, Kanadan kansallisarkiston ja –kirjaston hiljattain eläkkeelle siirtyneen pääjohtajan Ian Wilson puhe pohjoismaisilla arkistopäivillä Trondheimissa. Siinä hän totesi, että mitkään valtiot tai niiden luomat instituutiot eivät historiallisesti tarkastellen olisi todellisia ilman niiden toiminnasta kertovaa asiakirja-aineistoa.

Samaa viestiä julistaa Yhdysvaltain Kansallisarkiston seinään kirjoitettu lause: This building holds in trust the records of our national life and symbolizes our faith in the permanency of our national institutions – Tässä rakennuksessa säilytetään pysyvästi kansakuntamme toiminnasta kertovia asiakirjoja, mikä kuvaa uskoamme kansallisten instituutioidemme pysyvyyteen! Todettakoon, että Yhdysvaltain Kansallisarkiston sijaintikin on keskeinen. Sen rakennus on Washingtonin keskustassa Constitution Avenuen varrella, lähellä Valkoista taloa, senaattia ja kongressia.

Ilman arkistoissa säilytettyjä alkuperäisiä asiakirjoja me emme voisi luoda luotettavaa kuvaa menneistä tapahtumista. Emme voisi perehtyä asioiden taustoihin, eri toimijoiden tavoitteisiin, ratkaisuja koskeneisiin jännitteisiin, päätöksiin ja niiden perusteluihin sekä lopputuloksiin. Tässä on myös tärkeä ero arkistojen ja kirjastojen välillä. En ymmärrä miksi usein sanotaan, että tieto menneisyydestä on löydettävissä kirjoista ja kirjastoista. Mutta miten kirjat syntyvät? Miten kirjoitetaan historiantutkimuksia. Ei niitä ole mahdollista tehdä ilman monipuolista alkuperäisiin asiakirjoihin perustuvaa tietoa. Ihmisen muisti on lyhyt, valikoiva ja epätäsmällinen. Sen varaan ei voida rakentaa luotettavaa kuvaa menneisyyden tapahtumista. Muistitieto voi elävöittää historiaa, mutta se on kyettävä todentamaan vertailemalla sitä asiakirjojen välittämään tietoon. Tutkimuksen todellisena perustana voivat olla sen vuoksi vain ne alkuperäiset asiakirjat, jotka ovat syntyneet viranomaisten ja muiden toimijoiden toimesta ja kuvaavat heidän päätöksiään ja kertovat ratkaisuihin johtaneista syy- ja seuraus-suhteista.

Arkistoilla on vastuu siitä, että eri aikakausien suomalaisesta yhteiskunnasta muodostuu totuudenmukainen, aito ja todistusvoimainen kokonaiskuva. Tämä on se perussyy, miksi asiakirjoja säilytetään pysyvästi ja valtiovalta rahoittaa arkistolaitoksen ja muiden arkistojen toimintaa. Ilman asiakirjallista tietoa ei todellakaan ole valtiota eikä instituutioita. Asiakirjat kertovat omistuksesta, oikeuksista, yhteiskunnan toimivuudesta ja yksilöiden elämästä ja suhteesta toisiinsa.

Mikä sitten on riittävä määrä aineistoa, jotta tutkimus voisi muodostaa sen perusteella totuudenmukaisen, aidon ja luotettavan kokonaiskuvan historiasta? Kuinka paljon on säilytettävä ja miten on valittava säilytettävät aineistot? Valinnat voivat hävittää kokonaan jonkun ryhmän tai ilmiön ihmiskunnan kollektiivisesta muistista. Suurimmasta osasta ihmisistä jää jäljelle vain viranomaisten dokumentoimia perustietoja – ovatko he silloin vain tilastollista massaa vai historian toimijoita, mikrotasolla, omissa lähiyhteisöissään. Ja tuleeko jokaisesta ihmisestä ylipäätään säilyttää tietoa? Nämä ovat vaikeita kysymyksiä niin arkistonhoitajille kuin historiantutkijoillekin. Ja valinnoilla on tietysti myös hintansa – jokainen tutkijakäynti maksaa riippuen siitä, kuinka paljon kokonaisuudessaan on panostettu tiedon säilyttämiseen.

En tiedä voidaanko pitää huolestuttavana vai lohdullisena sitä, että mitä pitemmälle ajassa mennään, sitä vähemmän tietoa säilyy. Ihmiskunnan muinaishistoriasta on säilynyt vain niukasti alkuperäistä asiakirja-aineistoa. Se ei silti johdu siitä etteikö jo aikanaan olisi ymmärretty arkistojen merkitystä. Otan yhden esimerkin: Helsingin yliopisto on jo vuosien ajan osallistunut laajaan kansainväliseen tutkimushankkeeseen, jossa käännetään ja julkaistaan Ninivessä sijainneen muinaisen Assyrian valtionarkiston asiakirjoja. Kyseinen hämmästyttävän hyvin säilynyt arkistokokonaisuus on peräisin Assyrian valtakunnasta, etenkin 700-600 luvuilta ennen ajanlaskun alkua. Säilymiseen on ennen muuta vaikuttanut se, että asiakirjat on laadittu kestävälle materiaalille, eli nuolenpääkirjoituksella savitauluille. Varsin poikkeuksellista on se, että asiakirjamateriaalien historia kulkee epätavalliseen suuntaan – materiaalit tulevat vuosituhansien aikana halvemmiksi, mutta huonommiksi. Kehitystä ohjanneiden kasvottomien markkinavoimien huomio on ollut tiedon levittämisessä mahdollisimman laajalle, ei sen säilyttämisessä mahdollisimman pitkään.

Mutta palataan vielä hetkeksi Assyrian valtionarkistoon. Se poikkeaa hämmästyttävän vähän myöhemmistä valtiollisista arkistoista. Suuren valtakunnan hallitseminen edellytti toimivaa hallintoa ja infrastruktuuria. Arkistoon koottiin vuosisatojen aikana käytyä kirjeenvaihtoa, valtioiden kanssa tehtyjä sopimuksia, vasallien uskollisuudenvakuutuksia ja eri tyyppisiä oikeudellisia asiakirjoja, mutta myös hovirunoutta sekä jumalten palvontaan ja kulttiin liittyviä dokumentteja. Mukana on myös julistuksia ja lakeja sekä oppineiden kanssa käytyä kirjeenvaihtoa. On arvioitu, että koko arkiston julkaisemiseen tarvitaan 25 volyymia – nyt on valmiina parikymmentä. Kyseessä on siis paljon laajempi kokonaisuus kuin kahdeksanosainen Suomen keskiajan historian lähdesarja, valtionarkistonhoitaja Reinhold Hausenin julkaisema Finlands medeltidsurkunder. Sen varaan suomalaiset keskiajan tutkijat ovat perustaneet tulkintansa Suomen varhaisimmasta historiasta jo kohta sadan vuoden ajan. Uutta aineistoa on tullut esiin hämmästyttävän vähän. Näinkö vähän tarvitaan yli kolmen vuosisadan historian kirjoittamiseen?

Arkistojen pahin vihollinen on aika. Pysyvästi säilytettäväksi määrättyjenkään aineistojen pysyvyys ei ole niin lopullista kuin toivoisimme. Aika vaatii aina veronsa. Sodat, tulipalot ja orgaanisen aineiston kuluminen ovat hävittäneet suurimman osan ihmiskunnan vanhimmasta asiakirjallisesta kulttuuriperinnöstä. Eikä paluuta savitauluihin tai pergamentteihin ole. Olemme siirtymässä sähköiseen maailmaan, jossa aineistojen pysyvä – tai edes pitkäaikainen – säilyttäminen on suuri haaste, vaikka täytyykin todeta, ettei tilanne näytä aivan yhtä epätoivoiselta kuin vielä muutamia vuosia sitten. Varsin varmaa silti on, etteivät elektroniset aineistot säily ainakaan merkittävän paljon paremmin kuin paperille tai muille aikaisemmin käytetyille kirjoitusalustoille laaditut asiakirjat. Ajan kuluessa osa alkuperäisistä arkistoaineistoista häviää joka tapauksessa, vaikka toimisimme miten tehokkaasti niiden säilyttämiseksi.

Säilytysteknisiä ratkaisuja tärkeämpi on kysymys siitä, mitä säilytetään. Arkistolaitoksella on lain nojalla oikeus määrätä pysyvästi säilytettävät valtionhallinnon aineistot. Muut asiakirjat hävitetään pitemmän tai lyhyemmän säilytysajan jälkeen. Arkistolaitoksen tavoitteena on valita aineistot niin, että valtionhallinnon aineistoista säilytetään keskimäärin 15 %. Haasteellisena tehtävänä on varmistaa, että tutkimus voi muodostaa tämän aineiston perusteella mahdollisimman aukottoman kuvan maamme historiasta. Ja varsin pitkään aineistoja tarvitsevat myös viranomaiset, etenkin oikeushallinto.

Seulontapäätösten perusteleminen ei aina ole helppoa, vaikka arkistoammattilaiset toimivat kiinteässä yhteistyössä luovuttavien viranomaisten kanssa päätöksiä valmistellessaan. Pari viikkoa sitten järjestetyssä seminaarissa ”Historiantutkimus ja arkistojen digitaaliset aineistot” tuli jälleen kerran ilmi, että puutteita on sekä historiantutkijoiden tietämyksessä arkistojen seulontapolitiikasta että arkistojen käsityksessä historiantutkimuksen tarpeista. Pysyvästä säilyttämisestä päättämisen tuleekin tapahtua aikaisempaa tiiviimmässä yhteistyössä arkistojen ja historiantutkijoiden välillä.

Usein luullaan, että arkistot haluavat säilyttää kaiken. Todellisuus on kuitenkin yleensä täysin päinvastainen. Monet arkistonmuodostajat kokevat suurta tuskaa, kun suurin osa niiden tuottamasta aineistosta päätyy lopulta hävitettäväksi. Myös tutkijat kokevat usein vaikeaksi päättää aineistojen hävittämisestä. On helppo löytää perusteita sille, miksi oikeastaan mikä tahansa aineisto pitäisi säilyttää. Taloudellisista syistä on kuitenkin pakko vetää tiukka raja säilyttämiselle. Veronmaksajien rahoille on saatava perustellusti vastinetta.

Arkistolaitoksella on keskeisin rooli asiakirjallisen kulttuuriperinnön säilyttämisessä Suomessa. Se ei kuitenkaan ole ainoa toimija eikä pelkästään viranomaisten arkistojen perusteella voida kirjoittaa luotettavaa historiantutkimusta. Yksityisarkistoissa oleva aineisto: kirjeenvaihto, päiväkirjat, kalenterit, muistiinpanot ja joskus jopa tilikirjat täydentävät oleellisella tavalla viranomaisarkistojen antamaa kuvaa menneisyydestä. Kansallisarkistossa ja maakunta-arkistoissa henkilöiden, yhdistysten, liikeyritysten ja muiden yhteisöjen aineistot muodostavat noin 10 % kokonaisuudesta. Joissakin maakunta-arkistoissa yksityisluontoisen aineiston osuus on huomattavan korkea. Esimerkiksi Jyväskylän maakunta-arkistossa se on lähes 30 % aineiston kokonaismäärästä.

Arkistolaitoksen rinnalla asiakirjallisen kulttuuriperinnön vaalimisesta vastaavat monet muutkin arkistot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ryhtyi Elias Lönnrotin vaikutuksesta kokoamaan kansanperinneaineistoa jo hyvin varhain. Työväen Arkisto ryhtyi kokoamaan työväen asiakirjallista perinnettä poikkeuksellisen varhain, jo sata vuotta sitten. Se on maamme vanhin kansanliikearkisto, kuten se kotisivullaan toteaakin. Työväen Arkiston kokoelmat ovat kansainvälisestikin ainutlaatuiset – ne sisältävät järjestöaineistojen lisäksi esimerkiksi monien työväenliikkeen keskeisten vaikuttajien henkilöarkistoja.

Työväen Arkiston toiminta on viime vuosikymmeninä laajentunut kattamaan aikaisempaa laajemmin sosiaali- ja yhteiskuntaelämän vähemmälle huomiolle jääneitä ilmiöitä. Näistä arkiston kotisivulla mainitaan erityisesti kuluttajaliike ja seksuaaliset vähemmistöt. Tämä on erittäin myönteistä. Ilman tätä toimenkuvan laajentamista moni yhteiskunnallisesti keskeinen ilmiö olisi jäänyt puutteelliselle huomiolle. Entistä enemmän huomiota tulisikin kiinnittää niihin aukkoihin, joita arkistot eivät tänä päivänä kata. Esimerkkinä voidaan mainita maahanmuuttajajärjestöjen arkistot 1960-luvulta lähtien, samoin erilaisten vaihtoehtoliikkeiden arkistot, jos niitä ylipäätään on muodostettu. Ilman tällaisia kokonaisuuksia käsityksemme Suomen kansainvälistymisestä jää puutteelliseksi ja kuva Suomesta muodostuu todellisuutta ”suomalaisemmaksi”. Me muistamme vielä 1960- tai 1970-luvun, mutta kuinka luotettava on muistikuvamme ja siirtyykö se jälkipolvien kollektiiviseen muistiin? Tuskin.

Eräissä maissa Työväen Arkistoa vastaavat erityisarkistot ovat syntyneet sen vuoksi, ettei valtiollisen arkistolaitoksen tasapuolisuuteen ja puolueettomuuteen ole luotettu. Erityisen tärkeään asemaan ovat nousseet eräiden Etelä-Amerikan ja Afrikan maiden ihmisoikeusarkistot, joiden keskeinen tehtävä on ollut dokumentoida sotilasdiktatuurien kansalaisiin kohdistuvat äärimmäiset pakkokeinot ja suoranaiset laittomuudet. Haagin ihmisoikeustuomioistuimen toiminta perustuu sekin asiakirja-aineistoihin sekä muuhun historian dokumentaatioon, etenkin sähköiseen ja painettuun mediaan. Kansainvälisen arkistoneuvoston ihmisoikeusarkistoille antama tuki on ollut ensiarvoisen tärkeää. Ammattikunnan eettiset toimintaperiaatteet vahvistettiin varsin myöhään, vasta ICA:n Beijingissä pitämässä yleiskokouksessa vuonna 1996. Arkistoalan eettiset säännöt, samoin Suomessa tutkimuseettisen neuvottelukunnan julistus hyvästä tieteellisestä käytännöstä ovat sitovia normeja meille kaikille arkistoalalla toimiville.

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa edellä kuvaamiani jännitettä valtiollisen arkistolaitoksen ja riippumattomien arkistojen välille ei ole syntynyt. Valtio tukee merkittävällä tavalla arkistoalan monimuotoisuutta kanavoimalla harkinnanvaraista valtionapua riippumattomille yksityisarkistoille Kansallisarkiston kautta.

Laki yksityisten arkistojen valtionavusta uudistettiin vuonna 2006. Kansallisarkisto asetti myös yksityisarkistojen neuvottelukunnan, jonka tehtävänä on koordinoida valtionapua nauttivien arkistojen toimintaa. Mainittakoon erityisesti tälle vuodelle ja ensi vuodelle myönnetty merkittävä tuki digitointiin. Toimiva yhteistyö on edellytys tämän rahoituksen tarkoituksenmukaiselle ja kustannustehokkaalle hyödyntämiselle.

Ensi vuoden alussa alkavalla strategiakaudella Kansallisarkisto kehittää edelleen valtionapua nauttivien yksityisten arkistojen toiminnan tuloksellisuudesta ja vaikuttavuudesta kertovia indikaattoreita. Indikaattorijärjestelmä luo perustan valtionapua nauttivien arkistojen toiminnan seurantaan ja valtionavun tarkoituksenmukaiseen kohdentamiseen. Indikaattorijärjestelmässä otetaan huomioon arkistojen erityispiirteet ja –tehtävät siten, että se ennen muuta auttaa kehittämään näiden laitosten tehtävien hoitamista taloudellisella ja tehokkaalla tavalla.

Kansallisarkisto on luvannut tehdä vuonna 2011 kokonaisselvityksen yksityisten arkistojen valtionapujärjestelmän tuloksellisuudesta ja vaikuttavuudesta, siis vuonna 2006 voimaan tulleen lain toimivuudesta. Selvityksen perusteella arkistolaitos tekee vuonna 2012 opetusministeriölle esityksen valtionapujärjestelmän kehittämiseksi. Tavoitteena on selkeyttää valtionapua nauttivien arkistojen työnjakoa, lisätä yhteistyötä ja karsia tarpeettomia kustannuksia. Arkistolaitos pyrkii toimillaan turvaamaan, ettei lakisääteistä valtionapua saavien arkistojen rahoitus jää suhteellisesti jälkeen arkistolaitoksen resurssikehityksestä. Valtiontalouden vaikean tilanteen tietäen se on paljon luvattu!

Arkistolaitoksen puolesta haluan kiittää Työväen Arkistoa mahdollisuudesta tulla puhumaan tähän juhlatilaisuuteen. Samalla toivotan parhainta menestystä alkavalle uudelle vuosisadalle. Erityisesti haluan lisäksi kiittää arkistonjohtaja Esa Lahtista hyvästä ja pitkäaikaisesta yhteistyöstä ja toivottaa aktiivisia eläkepäiviä, toivottavasti myös arkistoaineistojen parissa.